Viinikanjoen historiaa

Viinikanjoen ympäristöllä on pitkä historia ihmisten kulkureittinä, eränkäyntialueena ja asuinpaikkana. Joen historiasta on melko niukasti tietoa saatavilla, sillä koko Ylä-Satakunnan alue on ollut pitkään vakituisen asutuksen ulkopuolista tietöntä erämaata. Ihmisiä alueella on kuitenkin liikkunut, tästä ovat todisteena esinelöydöt, joista varhaisimmat on ajoitettu kivikaudelle. Myös asutus on vuosisatojen kuluessa pienin askelin hiipinyt kohti “Satakunnan Lapin” korpimaita.

Viinikanjoki kulkureittinä

Viinikanjoki on osa pitkää, Kyrösjärveltä pohjoiseen kulkevaa jokien ja järvien ketjua, joka tarjosi pronssi- ja rautakausilla Ala-Satakunnan ja Pirkanmaan väestölle kulkureitin kohti Kyrönjokisuuta. Keskiajalla Viinikanjoen varsi oli osa Kyrönkankaan talvitietä, joka järvien jäädyttyä muodosti oikoreitin Hämeen ja Pohjanmaan välille. Kyrönkankaan kesätie kulki Hämeenkyröstä Hämeen- ja Pohjankankaita pitkin Kurikkaan. Reitti oli valittu maaston helppokulkuisuuden perusteella, joten se teki kangasmaita seuraten laajan mutkan länteen. Talvisaikaan oli siis kätevämpää valita suorempi reitti järvenselkiä ja jokia pitkin Parkanon läpi. Talvitie oli houkutteleva kulkureitti myös isoille joukoille. Nuijasodan aikaan Jaakko Ilkka marssi miehineen Pohjanmaalta Talvitietä pitkin etelään. Marski Klaus Femingin murskattua nuijamiesten sotajoukon Nokialla, he pakenivat samaa tietä takaisin Flemingin joukot perässään. Isonvihan aikaan Parkanon läpi pohjoiseen marssi venäläinen Ruhtinas Golitzyn, Suomen sodan aikaan puolestaan eversti Adlercreutz perääntyessään kohti Pohjanmaata. Valtakunnallisen tieverkon kehittyminen siirsi etelä-pohjoissuuntaisen liikenteen kulkemaan valtatie 3:n kaistoille.

Joen rannat ihmisen asuinympäristönä

Vesireittiä kulkevilta esi-isiltä on tuskin jäänyt huomaamatta seudun riista- ja kalarikkaus. Varhaisimmat todisteet jokivarren ihmisasutuksesta on löydetty Turpeuslammen itärannalta, jossa on ollut muinainen asuinpaikka. Parkanon alue oli pitkään Hämeen Kyrössä (nykyinen Hämeenkyrö) sijaitsevien kantatalojen erämaana, jonne tehtiin metsästys- ja kalastusretkiä tuomaan lisää ruokaa pöytään. Paikallisen perimätiedon mukaan kohdassa, jossa Kirkkojärvestä laskeva joki yhtyy Viinikanjokeen on ollut erämiesten kokoontumispaikka ja sen merkkinä parkkamänty, jonka rungosta oli kuorittu pitkät siivut kaarnaa pois. Alkuperäinen mänty on jo aikaa sitten hävinnyt, mutta sen kuva löytyy edelleen Parkanon vaakunasta. Eräkausi kesti aina 1500-luvulle asti, jolloin Laadun ja Hiitin talot perustettiin Parkanonjärven rannalle sekä Kana Viinikanjoen länsirannalle. Kanan ympärille kehittyi Parkanon kylä, jonka talojen määrä kasvoi hitaasti, mutta varmasti. Joen itärannalle, nykyisen Viinikan kaupunginosan tienoille kohosi 1678 myös Wiinikan talo, josta joki on ilmeisesti saanut nykyisen nimensä.

Ihmisen muokkaama jokiympäristö

Viinikanjoki sai olla pitkään melko luonnontilaisena, joskin jokivarren rehevät maat kynnettiin pelloiksi vakituisen asutuksen myötä. Ensimmäinen maininta Parkanossa sijaitsevasta myllystä on vuoden 1632 myllyluettelossa. Myllyn tarkempi paikka ei ole tiedossa, mutta voidaan olettaa sen sijainneen kylän vieressä virtaavan joen varrella. Viinikanjoen ja koko Pohjois-Satakunnan ensimmäinen vesisaha perustettiin 1830-luvulla Kairokoskeen porilaisten liikemiesten Björnberg, Björkman ja Rosenlew toimesta. Tätä sahaa varten kosken poikki rakennettiin pato, joka ohjasi vettä sahan ränniin. Normaalin vedenkorkeuden aikaan Kairokoskella saatiin sahattua 89 tukkia päivässä, mutta heinäkuun aikaan vettä jouduttiin keräämään padon taakse aina puolen tunnin käytön jälkeen. Vuonna 1888 torppari Wihtori Lehtinen sai luvan rakentaa Lehtiskoskeen jauhomyllyn, jonka yhteyteen hänen poikansa Juho rakensi sahan 1890-luvulla. 1911 oli vuorossa Haapaskoski, johon J. Rytilän, A. Wirranhaaran ja F.E. Wirzenin yhteenliittymä rakensi sahamyllyn. Tämän yhteydessä Haapaskosken niskalle rakennettiin puinen pato ohjaamaan vettä myllyuomaan sekä joen ylittävä puusilta.

Viinikanjokea pitkin myös uitettiiin puuta, mutta koskien kivisyyden takia osa niistä jätettiin perkaamatta ja tukit kulkivat uittorännejä pitkin. Näin ollen Viinikanjoki säästyi muutamia kohtia lukuunottamatta kapeaksi ränniksi perkaamiselta, joka koitui 1800- ja 1900-luvuilla lukemattomien virtavesien kohtaloksi. Muut vesistöperkaukset sen sijaan vaikuttivat Viinikanjokeen melkoisesti. Vuosina 1806 ja 1807 Turun ja Porin maaherran käskystä ruotusotilaat tekivät laajoja perkauksia Parkanon alueella. Tuolloin kylän länsipuolisten vesien lasku-uoma, joka virtasi Kirkkojärven koilliskulmasta Haapaslampeen ohjattiin uudelle reitille. Sotilaat räjäyttivät Kirkkojärven eteläpäässä olleen kalliokynnyksen, jolloin vedet virtasivat uutta uomaa pitkin, luoden nykyisen Pappilankosken, joka laskee Viinikanjokeen urheilukalastusalueen alarajalla nk. “Haaroossa”.

Mylly- ja sahatoiminta jatkui aina 1950-luvulle  asti, jolloin myös keväinen tukinuitto loppui. Tämän jälkeen mylly-, saha- ja uittorakenteet jäivät pitkälti oman onnensa nojaan. Viimeisimmät patorakenteet poistettiin 1991 tehdyssä kalataloudellisessa kunnostuksessa. Nykyään Lehtiskosken sahamyllystä on jäljellä ainoastaan vanha myllyuoma ja betonista valettu turbiinihuone. Tiilestä tehty Haapaskosken sahamylly on edelleen pystyssä, samoin Kairokosken sillanpielessä oleva tukevista hirsistä tehty myllyrakennus.

Suurimman mullistuksensa Viinikanjoki kohtasi vuonna 1957 kun Kairokosken niskalta reilu kilometri ylävirtaan kuohunut komea Käenkoski padottiin vesivoiman tarpeisiin. Tästä eteen päin joen virtaama noudatteli voimalan juoksutusta. Padon rakentamista seuraava vedennosto tuhosi myös yläpuoliset Jyrkkäkosken, Pitkäkosken ja Rännärinkosken ja tukki kalojen vaellusreitin kohti pohjoista.

Vesivoimarakentaminen uhkasi myös koko Viinikanjoen olemassaoloa 1950-luvulla, sillä ahkerasti koskioikeuksia ostanut voimayhtiö suunnitteli tunnelivoimalaa, joka olisi nielaissut reitin vedet yläpuolisen Kairolammen rannalta ja sylkenyt ne ulos Turpeuslampeen. Toteutuessaan suunnitelma olisi jättänyt joen kosket kuiville ja tuhonnut jokiluonnon. Joen ja sen ympäristön ihmisten onneksi Kairokosken sahamyllyn ja koskioikeudet omistaneet Arvo ja Impi Pentti eivät suostuneet myymään oikeuksiaan ja suunnitelmat tunnelivoimalasta kuopattiin. Viinikanjoen kalamiehet ja -naiset voivatkin kiittää jokiluontoa arvostanutta mylläriä ja hänen vaimoaan siitä, että heillä on joki missä kalastaa!

Kalastusta joella vuosien varrella
Parkanon alueen kalastus on keskittynyt pitkälti alueen lukuisiin järviin, joten Viinikanjoen kalastuksesta menneiltä vuosilta on niukasti tietoa saatavilla. Joessa on laajamittaisen kalastuksen sijaan kuitenkin ravustettu ahkerasti. Aikalaiskertomusten mukaan joessa onkin ollut vahva rapukanta, joka sittemmin on pitkälti kadonnut rapuruton levittyä vesistöön. Ensimmäiset tiedot taimenen koskikalastuksesta Viinikanjoessa ja yläpuolisessa Käenkoskessa ovat 1950-luvulta, jolloin muutama ennakkoluuloton paikallinen kalamies perehtyi lajiin.

1960- ja 70-luvuilla koskikalastus jatkui suhteellisen pienen joukon harrastuksena, kunnes vuonna 1979 perustettu Parkanon Urheilukalastajat ry. keräsi seudun kalamiehet yhteen. Yhtenä PUK:n toiminta-ajatuksista oli hankkia kalavesiä jäsenistön käyttöön. Tätä tarkoitusta varten seura vuokrasi joen kalastusoikeuden vuonna 1988, jolloin jokeen tehtiin myös ensimmäiset kirjolohi-istutukset. Uusi kalastuskohde otettiin kalamiesten keskuudessa innolla vastaan ja Viinikanjoki nousikin 1990- ja 2000-luvuilla yhdeksi Pirkanmaan suosituimmista koskikalastuskohteista.